Synnytys on niin huikaiseva ja ainutlaatuinen kokemus, että luulisin sen jäävän jokaisen naisen mieleen jossain määrin koko loppu elämän ajaksi. Minulle itselleni tietyt tapahtumat tuovat synnytyksestä jääneitä muistoja mieleen aina silloin tällöin, joskus useastikin. Nyt muistelun sai aikaan luennot koulussa. Luentojen aiheena oli Äitiyshuolto, joka sinänsä oli itselleni varsin tylsä aihe, koska en oppinut luennoilla mitään uutta. Joissain kohdin opettajan luentoa tyydyin lähinnä virnistelemään ja hymyilemään. Hän esimerkiksi opetti meitä sanoen, että AINA tulee kohdunsuu tarkastaa ja todeta olevan täysin auki ennenkuin saa antaa luvan ponnistamiselle. Luokkakaverin kanssa siinä mietittiin, että mitenköhän sekin vaan onnistuu, jos kätilön tullessa synnytyssaliin katsomaan tilannetta on vauvan pää  jo puoliksi ulkona. Pitääkö silloin kehottaa äitiä vetämään vauva takaisin sisään, että pystytään tarkistamaan onko kohdunsuu tarpeeksi auennut. No, ehkei sentään ja saivartelu sikseen. Onhan minullakin kolmessa synnytyksessä ehditty tarkistaa kohdunsuuntilanne ennen ponnistusvaihetta. Viimeisessä sitä ei todellakaan ehditty tehdä, vaan viimeisin tieto tilanteesta oli 4-5cm auki ja parin supistuksen päästä jo vauvan pää pilkotti jalkovälistä.

Ne synnytykset, miten nekin voi olla niin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Itselläni synnytykset ovat menneet niin, että  ekasta  jäi vähän huonompi fiilis, toisesta tosi hyvä fiilis, kolmannesta taas vähän huonompi ja neljännestä todella hyvä olo. Eka ja kolmas synnytys olivat samanlaisia siltä osin, että molemmissa oli käytössä ilokaasu ja juuri näistä synnytyksistä jäi huono fiilis. Eli EI ilokaasua minulle kiitos. Toisessa ja neljännessä synnytyksessä en sitä ole kelpuuttanutkaan. Enkä olisi varmaan kolmannessakaan ottanut, mutta olin muuten niin kivusta tokkurasta, etten enää osannut vastaankaan pistää. Muutenkin tuo käynnistetty synnytys oli ihan omaa luokkaansa, en tykännyt siitä ettei tapahtumat saaneet edetä omalla painollaan ja kun tabletit vihdoin vaikuttivat niin supistukset käynnistyivät heti hurjina, enkä tajunnut enää tehdä niitä asioita mitä yleensä olen synnytyksessä halunnut tehdä. Jäin siis sänkyyn makaamaan, enkä osannut enää pyytää päästä seisomaan ja kävelemään. Viimiesessä synnytyksessä taas sitten pidin tästä huolen viimeiseen asti ja kävelin ja seisoin vielä pari minuuttia ennen vauvan syntymää. Tosin siinä oli sitten se huono puoli, että mies ja kätilö saivat riipiä minut väkisin sängylle siinä vaiheessa, kun vauva jo oli syntymässä. Mutta muutoin uskon, että käveleminen ja seisominen ovat synnytyksessä hyvästä, maan vetovoima auttaa vauvaa oikeaan suuntaan.  Olen silloin tällöin katsellut Neloselta tulevaa Vauva tulossa- sarjaa ja AINA ihmetellyt, että miten ihmeessä ne äidit aina vaan makaavat siellä sängyssä. Varmaan osa senkin takia, että epiduraalipuudutksen kanssa ei taida saada kävellä. Mutta olisiko osa näistä epiduraaleista vältettävissä, jos äiti yrittäisi liikkua ja hallita kipua sillä tavoin? No mene ja tiedä.

Kivunlievityksestä sen verran, että se ilokaasu on tosiaan minulla siellä Kiitos EI- listalla. Sitä kun siinä hönkii ja varsinkin kun sitä hönkii aina väärään aikaan, niin on ihan tokkurassa, eikä tiedä enää mistään mitään ja on jossain "ulkopuolella tilanteesta". Ei siis enää tilanteen herrana. Enkä tiedä onko se edes kipuun auttanut ollenkaan, onpahan vaan sitten ollut edes jotain tekemistä, kun on kaksin käsin tarrannut ilokaasuletkuun ja hönkinyt sen minkä kerkeää. Yöks.  Epiduraalia en ole koskaan ottanut, enkä onneksi edes ole tarvinnut. Ajatus isosta neulasta selässä ei houkuta.  Myöskin Aqua-rakkuloista olen kieltäytynyt. Mitä on siis jäänyt jäljelle? No, ensimmäisessä synnytyksessä kylpyamme, se rentoutti ja vauhditti synnytystä. Amme tosin olisi saanut olla isompi. Toisessa synnytyksessä paracervikaali-puudutus eli kohdunsuun viereen laitettava puudutus. Saattoi auttaa ehkä hieman kipuun, lähinnä tälläkin oli se pieni rentouttava vaikutus ja kohdunsuun aukeamista vauhditti. Kävin myös suihkussa (kylpyyn en päässyt lapsivesien menon takia)  rentoutumassa ja vauhdittamassa tyssännyttä synnytystä. Kolmannessa synnytyksessä sitten taas se ilokaasu. Ja neljännessä, EI niin mitään! Aivan loistavaa. Sain yötä vasten rauhoittavan, koska oli tarkoitus nukkua, sillä supistuksia ei juurikaan ollut. Ja rauhoittavan vaikutus oli se, ettei synnytys rauhoittunut vaan se käynnistyi toden teolla. Sain myös pari tuntia ennen vauvan syntymää antibioottia, koska vesien menosta oli jo 18h. Siinä ainot lääkkeet, kivunlievitykseen en tarvinnut mitään. Tai no, täytyy sanoa, että kun kello 4.00 soitin kätilön paikalle, siinteli mielessä jo vaikka mitkä mömmöt. Tyydyin tosin vain toteamaan, että voisin ottaa säkkituolin johon nojata ja samassa lauseessa jatkoin, että nyt olis kivut sitä luokkaa, että jotain niihin tarvis. Mutta kun kätilö alkoi ehdotella vaihtoehtoja, en kelpuuttanut mitään. Säkkituolin ehti hakea ja sitten tyttö jo syntyikin.

Mulla saattaa olla sellainen pieni krooninen synnytyskuume. Joskus muinoin oli vielä odotuskuumekin, mutta se laantui keskenmenojen myötä. Odottaminen on yhtä pelkoa. Mutta se synnytys, wau. Se vaan, että ensin pitää 9kk odottaa, että pääsee siihen pisteeseen ja sitten se on päivässä ohi. Mutta on se ehkä niin huikaiseva kokemus, että ehkä sen 9kk sitä jaksaa odottaakin. Vielä olisi kiva päästä synnytys kokemaan, mutta jos kaava jatkuisi samalla tavalla, niin luvassa olisi taas sellainen huonon fiiliksen jättävä synnytys. Viimeisen synnytyksen jälkeen totesin kätilölle, että ihanaa kun jäi hyvä fiilis, mutta toisaalta huono homma, koska nyt mä haluaisin ehkä päästä kokemaan saman vielä kerran. Mutta, en tiedä uskallanko.. mitä enemmän tulee ikää ja mitä enemmän on lapsia, sitä enemmän alkaa pelkäämään, että josko kaikki ei menekään hyvin. Enkä myöskään nyt jaksaisi sitä odotusajan pelkohelvettiä. Nyt on niin ihana olla näin, ilman pelkoa..saa nauttia lapsistaan ja katsoa niiden kasvamista. Olen myös vannonut, ettei lapsia enää sen jälkeen kun täytän 30v. Ja se tuli täyteen muutama päivä sitten. Samalla täyttyi myös haaveeni siitä, että minulla olisi neljä lasta siihen mennessä, kun täytän tuon kolmekymppiä. Olen siis onnellinen!! Mutta aika useinhan naisella on se haave vielä siitä yhdestä lapsesta.