Nyt kun tuli tämä kesäkuun puoliväli...tulvahti mieleen monia muistoja.
En tietysti enää kovinkaan usein "muista" keskenmenojani..mutta kyllä ne aina sillon tällöin putkahtaa mieleen. Joskus huonoina hetkinä, joskus sillon kun onnellisena katselen pientä Minttua.

Kaksi vuotta sitten oli tarkoitus juhlia mun valmistumista. Olin onnellinen, että vihdoin olin saanut opinnot päätökseen ja odotin kolmatta lasta. Tosin huoli oli ollut koko alkuraskauden kova, sillä epämääräistä selkäsärkyä ja supistustunnetta oli jatkuvasti. Raskausviikkoja oli valmistumispäivän aattona 8+2. Illalla istuin ruokapöydän ääressä kun taas tunsin muutaman supistuksen omaisen napakan kivun ja siinä samassa aloin vuotamaan vähän verta. Ei paljoa, mutta sen verran, että jo siinä vaiheessa ajattelin,että tässä tämä nyt sitten oli. Toisaalta yritin olla positiivisella mielellä, sillä olinhan kakkostakin odottaessa vuotanut verta runsaasti (todettiin puolittainen keskenmeno, eli toinen kahdesta alkiosta meni kesken). Miehelle totesin vain hyvin katkerasti, että on se prkl kun ei saa edes valmistumisestaan  nayttia vaan pitää sit just sillä hetkellä alkaa keskenmeno. Olo oli kyllä aika kamala ja sekava seuraavana aamuna kun lähdimme koululle juhlaan. Siellä penkissä istuessa ajatukset olivat ihan jossain muualla kuin siellä juhlassa.

Juhlan jälkeen kävin kotona vaihtamassa vaatteet ja päätin lähteä käymään naistentautien polilla näytillä. Reissussa vierähti aika monta tuntia, mutta ehdin kotiin ennenkuin tätini tulivat käymään kakkukahvilla. Olo oli edelleen varsin epätietoinen, sillä kohdusta oli löytynyt vielä elävä asukki, koko vain ei vastannut viikkoja ja verenvuodolle ei löytynyt syytä. Lääkäri tosin meinasi, ettei mitään syytä huoleen ollut, olihan nytkin taas saattanut olla puolittainen keskenmeno. Itse vain en luottanu lääkärin sanaan..kai sitä jotenkin jo tiesi, että huonosti tulee käymään. Ja niinhän sitä sitten parin viikon vuotamisen ja parin ultran jälkeen todettiin ettei sykettä enää näkynyt ja päädyin kaavintaan.

Se eka keskenmeno oli jotenkin kaikista kamalin, sitä oli kuitenkin ehtinyt jo suunnitella tulevaisuutta aika paljon. KAhdella seuraavalla kerralla olikin jo jalat maassa. Tosin ekan keskenmenon jälkeen olin kuitenkin aika nopeasti valmis yrittämään uudestaan. Kolmannen keskenmenon jälkeen oli jo vaikea alkaa enää yrittämään. Varsinkin kun tutkimuksissa ei varsinaista syytä keskenmenoille löytynyt. Ainoastaan se pieni epäilys piilevästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Tiedä sitten oliko se syynä, tosin tuo viimeisin raskaus nyt sitten onnistui, eikä muuta erilailla ollut kuin se ,e ttä söin tyroksiinia tuohon vajaatoimintaan.

Ei näitä asioita saisi muistella, tulee niin kovin surullinen olo ja hetkellisesti tulee kova menettämisen pelko. Nyt se menettämisen pelko on Mintun kasvaessa vähän hellittänyt. Alussa oli kyllä aika kamalaa, kun toinen oli niiin pieni ja tuntui, että sellainen pieni on niin kovin heikko ja hauras. Mutta, ei näitä asioita unohda, kyllä ne muistaa lopun ikäänsä. Ei sitä kauheinta tuskaa ja surua varmaan enää muista, että mitä se on sillä keskenmenon hetkellä ollut. Mutta sen verran kuitenkin, että muistaa aina olla kiitollinen tuosta pienestä rääpäleestään. Olihan kyllä aikamoiset pari vuotta, on tullut lääkärissä ja labrassa käytyä, eikä tuo nyt vieläkään siltä osin ole helpottanut, kun taas ensi viikolla Mintun kanssa labraan mennään ja lääkärille soitellaan. Ihanaa on ollut se, että nyt ei ole tarvinnut yksin murehtia, vaan olemme aika tarkassa seurannassa olleet Mintun kanssa. Tosin sitä aina etukäteen pelkää, että kuka lääkäri sieltä vastaa kun soitan. Sillä ainahan joka lääkärillä on omat mielipiteensä ja tuntuu, että tällä hetkellä Mintun kuulumisia on seurannut pätevä ja tarkka lääkäri. Mutta jos hän on lomalla ja joku toinen vastaa Mintun hoidosta, niin luultavasti sitten menee taas kuviot uusiksi. Siinä pitää sitten yrittää olla itse tiukkana ja vaatia ne tutkimukset mitä "omalääkärin" kanssa on sovittu. Joskus vain tuntuu siltä, että osa lääkäreistä ovat niin ylimielisiä, etteivät "kunnioita" potilaita tai toisia lääkäreitä, vaan haluavat tehdä asiat juuri niinkuin itse parhaaksi näkevät. No, nyt juttu luiskahti sivu raiteelle... :)  

Mun kesäflunssani saisi lähteä niin kauas kuin pippuri kasvaa...*niisk*
Kiitos ja kumarrus, jos luit tämän päivän vuodatukseni. :)