Niin, MIKSI elämä menee niinkuin se menee? Tai, MIKSI valitsin niinkuin valitsin? Sitä on tässä tullut parina päivänä pohdittua väsymyksen painaessa silmäluomia. Ei mun pitänyt alkaa opiskelemaan ennenkuin olis kaikki lapset saatuna. Piti olla hyvin aikaa pohtia, että miksi mä oikein isona haluan. Piti saada "rauhassa" olla kotona ilman huolen häivää tai stressiä kouluasioista. Vaan ei, ei se mennyt niin.

Keväällä 2006 näytti sille, ettei meille enempää lapsia saadakkaan. Siitä alkoi kova stressi ja uuden tulevaisuuden rakentaminen. Oli "pakko" hakea kouluun (kun ei työurakaan opiskelemallani alalla houkutellut) , sillä Pyry täytti sen vuoden joulukuussa 3 vuotta ja meikäläisen "rahahanat" olisivat katkenneet. 100% varmuudella en vieläkään pystynyt (enkä pysty nytkään) sanomaan, että mikä musta isona tulee. Sitten kesän lopulla uusi stressi...raskaustestissä (taas) plussaa, koulusta tuli hyväksymiskirje. Olisi tehnyt mieli perua koko kouluun meno, JOS vain olisi tiennyt jatkuuko sekään raskaus. Mutta en sitä perumista pystynyt tekemään, oli oltava varasuunnitelma.

Ja nyt, tässä sitä ollaan. Opiskeleva kotiäiti. Väsyttää. Stressiä pukkaa, yöunet menevät. Olisihan voinut ilmoittautua poissaolevaksi kouluun... vaan, valitsin näin. Kun en pysty menemään siitä mistä aita ehkä olisi matalin, vaan yritän ilmeisesti näyttää sekä itselleni että muille pystyväni viemään samanaikaisesti läpi kahta projektia, opiskelua ja vauvaperheen pyörittämistä. Katkeaako kamelin selkä jossain vaiheessa, tuleeko seinä vastaan, tulitikut silmissä eivät enää auta ja talossa on sitä itteeään lattiasta kattoon asti niin ettei sinne kehtaa pyytää vieraita. Hyvää vauhtia on ainakin viimeinen kohta toteutumassa. Tiskit lojuu pyödällä jatkuvasti, peileissä ja ovissa näkyy rasvaisia kädenjälkiä, hiekka rapisee jalkapohjissa kävellessäni eteisen halki, puhtaat pyykit pölyttyvät kodinhoitohuoneessa odottamassa viikkaajaa, keittiön nurkassa olevan tuolin päällä on yli metrin korkuinen paperipino, olohuoneen lattialla näkyy olevan sottainen puklutahra ja pääni sisällä kuulen tätini sanat "sekaista saa olla, mutta ei likaista". Toivottavasti hän ei poikkea kylään, siinä tapauksessa saisin vajota maan alle. Tällä hetkellä meidät pelastaa se, ettei kylään pyrkiviä kavereita juurikaan ole.

On ollut vähän synkkä ja syksyinen päivä.... kevättä odotellessa!!