Tuuliviiri rauhaton, ti di di di diii, mun sydämeni on....

Vai miten ne sanat meneekään tuossa laulussa? No eniveis, tajusin tuossa autolla ajellessani, että meitsin ajatukset vaihtaa suuntaa ihan just niinkuin tuuliviiri. Mennään fiiliksen ja tunteen mukaan, laidasta laitaan, tuulen mukana. Eikä tätä asiaa auta yhtään se, että tämä arki vaihtelee sykleissä koko ajan. Ensin olet kotona lasten kanssa kesän, sitten olet kotona ja yrität opiskella, sitten oletkin välillä harjoittelussa ja juuri kun olet tottunut siihen, se loppuu ja pitää taas totutella olemaan kotona. Sitten kun olet taas tottunut kotona oloon ja nautit lasten kanssa olemisesta, alkaa uusi harjoittelu ja taas pitää sopeutua siihen ja sitä rataa. Ja aina, kun yksi "kausi" loppuu iskee haikeus. Ja koskaan ei loppujen lopuksi tiedä, että mitä sitä oikein haluaa, että haluaako olla vaan kotona, vai olla kotona ja yrittää opiskella samaan aikaan, vai mennä vallan opiskelemaan vai kenties etsiä töitä.

Sama tuuliviiri-efekti pätee tähän meidän tölliin. Kesällä vikoja ei huomannut ja tässä oli ihan kiva asua (sai olla ulkona eikä tarvinnut katsella näitä sisäseiniä ja lattioita), sateinen syksy ja talvi ovat pitäneet meidät kiitettävästi sisällä, enkä muutoinkaan tykkää ulkoilusta talvisin, joten huomaa taas, miten seinät ja tässä tapauksessa myös lattiat kaatuu päälle. Miks tuo on tehty aikoinaan noin, ja miks tähän ei tehty näin ja miks mä en valinnut sitä ja tätä väriä ja miks ja miks....ja MIKS meidän olkkari on niin pieni ja suoraan sanottuna hankalan mallinen, ettei sinne sovi mitkään huonekalut. Miks ei ole energiaa ja rahaa rakentaa sitä lasten haluamaa linnaa. No okei, en mä mitään linnaa haikaile, vaan ihan rakentaa perustalon, mutta tällä kertaa niin, että olisin siihen melkein täysin tyytyväinen jälkeenkin päin!
Mutta, yrittäkäämme olla onnellisia siitä, että meillä ylipäätänsä on katto päämme päällä ja talo omalla pihalla! :)