..hanskat jossain maata kiertävällä radalla ja eri paria. Nyt on vielä kohtuullisen leppoisaa. Mitä nyt kotityöt ja muutamien (lue: iso pino) koulutehtävien deadlinet painaa päälle. Mutta kuukauden kuluttua on eri meno. Ihan jo hirvittää. Varsinkin, kun nyt on opiskelumotivaatiokin kadonnut joulupukin matkaan. Laiskotuttaa ja väsyttää. Miks ei aina voi olla kesä!? Nytkin on taivas aivan harmaa, revi tästä ilmasta sitten jotain energiaa ja piristystä.  Piha täynnä loskaa ja omat ja lasten suupielet kaartuvat alaspäin kun tuo vähäinen määrä lunta sulaa.

Harmaita hiuksia aiheuttaa myös tuleva harjoittelu. Sinne kulkeminen ja lasten hoitoasiat. On taas sangen mielenkiintoinen yhtälö se, että harjoittelu kestänee viitisen viikkoa ja miehen isäkuukausi on kolmen viikon mittainen. Mutta kai se siitä jollain lailla suttaantuu, kunhan vain osastonhoitaja tulevassa harjoittelupaikassa olisi yhtäänkään yhtä ymmärtäväinen ja mukava kuin tuolla vanhainkodissa oli ja saisin työvuorot sumplittua sopiviksi. Kulkeminen harjoitteluun mietityttään edelleen. Sinne ei pääse suoraan bussilla, näin talvella en todellakaan kulje pyörällä ja kävellen ei 6km matkaa oikein jaksa kahteen kertaan päivässä talsia, enkä kyllä ehtisikkään. Kun olis kaks autoa niin voilaa.... ja jos olis bensakin vähän halvempaa niin aina parempi.
Mutta kun kerran asioilla on aina tapana järjestyä, niin eiköhän tuokin sitten jollain lailla. Saapi mies kuskailla lapset ainakin kerhoon kävellen.

Mutta palatakseni vielä tuohon motivaatioasiaan...eikö olekin tavattoman kätevää, kun voi päivän ainoan rauhallisen ajan käyttää blogin kirjoittamiseen sen sijaan, että tekisi noita vieressä odottavia koulutehtäviä?