Tai no ei nyt varsinaisesti tuskaisaa, mutta hyvin tunteikasta kylläkin. Näyttäisi olevan vähän huono aika lukea naistentautien ja synnytysopin tenttiin. Omat hormonit vielä jylläävät ja viimeisin raskaus ja synnytys ovat melko tuoreina muistissa. Harva varmaan lukee tenttiin ja pidättelee  samalla kyyneleitä. Näin minulle kävi eilen. Vaikka sitä tekstiä yrittää lukea yleisellä tasolla, en pysty mitenkään välttymään niiltä muistikuvilta, jotka aika ajoin valtaavat mielen. Synnytyshetken kuvauksen ja vastasyntyneen virvoittelusta lukiessani, näin niin elävästi mielessäni meidän pienen rääpäleen. Kirjassa kerrottiin miten vastasyntynyt on elämänsä ensi tunnit kovin virkeän oloinen ja siitä tietysti mieleeni muistui ne isot tutkivat silmät, jotka sieltä kapalon raosta tutkivat maailmaa. Siitä alkoi taas ajatus lentämään tuonne kahdeksan kuukauden takaisiin tapahtumiin, vauvateholle ja niihin hetkiin ja tunteisiin. Muistui mieleen ne onnen ja pelon tunteet, näin itseni seisomassa siinä inkubaattorin vieressä katselemassa pleksin läpi nukkuvaa mini-ihmistäni. Muistin miten siinä seisoessani toivoin, että vauva taas avaisi ne isot silmänsä ja jaksaisi imeä rintaani, muistan sen pettymyksen, kun pieni ei ruokailuhetkellä jaksanutkaan silmiään avata ja keskoskaapin suojissa hänet vain nopeasti syötettiin pullosta. Muistan sen ylpeyden mitä tunsin siitä hyvin pienestä, mutta tärkeästä asiasta, että pieni vauvani jaksoi kuitenkin syödä pullosta tarvitsemansa annoksen. Mieleeni on tallentunut kuva hoitajasta, joka laittoi keskoskaappiin kätensä, kohotti täysin unessa olevan vauvan yläkroppaa, laittoi pullotutin suuhun ja siinä kädet rentoina sivuilla roikkuen, täysin unessa, pää hoitajan kädellä, vauva  tästä kaikesta huolimatta söi. Minä hämmästelin ja hoitaja kehui ja minä tunsin sitä ylpeyttä. Pieniä hetkiä, joita ei voi sanoin kuvailla, mutta se tunnelma niistä hetkistä on säilössä tuolla jossain omien aivojeni sopukoissa.

Ja tuossa muistoihin unohtuneena kuluu tietysti tehokasta lukuaikaa ihan turhaan, vai kuluuko se turhaan? Voisiko ajatella niin, että nämä kaikki kokemukset elämän varrella tekevät minusta kenties hitusen paremman hoitajan? Että joskus vastaavaan tilanteeseen joutuessani osaan paremmin asettua potilaan/asiakkaan asemaan ja pystyn tukemaan ja kuuntelemaan tätä. Hankalaa voi tietysti joskus olla se, että muistaa kuitenkin suhtautua tilanteisiin ulkopuolisena eikä ota niitä henkilökohtaisesti.

Kirjan lukeminen on vielä kesken. Seuraavaksi pitäisi paneutua mm. puberteettiin ja vaihdevuosioireisiin. Niiden lukeminen ei ehkä saa aikaan yhtä suurta tunnemylläkkää. Vaihdevuosista lukeminen ehkä saattaa tuoda mieleen sen ajatuksen, että sekin on vielä itsellä joskus edessä. Mutta onhan siihen vielä pitkä aika, onhan?  Minullahan on vielä monta hedelmällistä vuotta jäljellä...