Viime lauantai meni rattoisasti koululla istuessa. Ja mikäs siellä ollessa, kun aihe oli tällä kertaa varsin mielenkiintoinen. Lastenlääkäri luennoi lastentaudeista. Ja kyllähän olisin siellä istunut muutaman päivän lisääkin tuosta aiheesta kuulemassa ja oppimassa. Vaan kahdeksassa tunnissa oli lääkärin meille asiat paasattava. Ja eipä siinä ajassa paljoa ehtinyt.
    Jälleen kerran sain huomata, miten tuotakin opintokokonaisuutta oli supistettu. Luennoiva lääkäri nimittäin kertoi, että hänen joskus muinoin aloittaessaan luentojen pitäminen koulussamme, oli aikaa hänelle varattu 18tuntia. Siinä sitten luentojen lopuksi jutustelin lääkärin kanssa ja mietimme, mihin tämä opetus oikein on menossa, kun aina vaan kaikkea supistetaan. Kai se oppiminen jää kohta vallan oman itsenäisen opiskelun ja työharjoittelun varaan. Ja näin se ei kyllä saisi olla.
    On jotenkin turhauttavaa, kun melkein jokainen opintokokonaisuus alkaa opettajan sanoilla "Tässä on taas supistettu tuntimääriä, emmekä enää ehdi esim. käymään tutustumiskäynneillä tai tekemään näitä harjoituksia...".Ja sitten joka paikassa kirjoitetaan, miten vaativaa työtä hoitoalalla tehdään ja hoitotyön pitäisi olla laadukasta yms. yms. Pitäisi kai sitten koulutuksenkin siihen tarpeeseen vastata eikä mennä kenties huonompaan suuntaan? Ehkä olen näine ajatuksineni yksin. Ja kyllähän moni asia hyvinkin on opetuksen osalta, opettajat vaikuttavat päteviltä ja mukavilta ja paljon olen oppinut, mutta silti tämä asia vähän vaivaa minua. Mieluusti sitä kuuntelisin luentoja riittävät määrät ja kävisin tutustumiskäynneillä sairaalan eri osastoilla jne.  No, kyllähän ne jotkut osastot tulevat sitten aikanaan tutuiksi, kun varsinaiset harjoittelut alkavat..tai alkoihan ne jo, omat luokkakaverit aloittavat ensimmäisen harjoittelunsa ensi viikolla. Minulla se on edessä sitten joskus...sitten kun saa lasten hoitoasiat järjestettyä ja tuon pienimmän vähän isommaksi.

Ja asiasta sitten kukkaruukkuun. Monet kyselevät, että miten isommat sisarukset ovat ottaneet pikkusiskon vastaan. En ole oikein osannut muuta vastata kuin, että ihan hyvin kaiketi. Ei isompia mustis-kohtauksia tms. Vain ehkä pientä huomionhakuisuutta, mutta sitäkin ihan normaalissa määrin. Eilen molemmat pusuttelivat pikkusiskoa vuorotellen monta kertaa poskelle. Ja Milla tietysti odottaa, että milloin pääsee pukemaan pikkusiskolle prinsessahameita ja kenkiä (yhdet vanhat juhlakenkänsä on jo laittanut kaappiin odottamaan, että pikkusiskon jalka kasvaisi). Toivottavasti Mintusta tulee siis prinsessa-tyyppi, jos tuleekin autoilla leikkivä poikatyttö saattaa Milla vähän pettyä. :)

Viikonloppuna sitten neiti taas veti ässän hihasta ja keksi mainion ajatuksen. Tai no, kenen mielestä se sitten mainio on, siitä voi olla montaa mieltä. Teimme yhdessä pizzaa ja ihan yhtäkkiä hän toteaa mulle "äiti, sulla taitaa taas maha kasvaa"!!!. Minä sitten kysyin, että meinaatkos äidin alkavan lihoamaan kun taas syödään pizzaa? Jolloin neiti toteaa, että "ei, vaan sulta syntyy seuraavaksi poika". Että silleen. Voisko tästä sitten sen verran päätellä,ettei tuo pikkusiskon syntyminen ole ollut ollenkaan paha asia, kun kerran olisi valmis toisen pikkuveljenkin vielä ottamaan vastaan. :)